Mee varovasti

En tiiä. Kaikki valittaa ettei niil oo frendei, vaik kyl niit yleensä on. Mulla on frendei, vaik vaan ihan pari. Ei siin oo mitään ongelmaa. Yks on parempi kun nolla. Mä en tiiä mitä vittua mä pelkään... Mut tunnen kaikesta huolimatta itteni vähän yksinäiseks, niinhän kaikki. Me synnytään ja kuollaan loppujen lopuks yksin, mut täs välissä mä haluisin että mul ois joku joka näkee syvemmälle. Syvemmälle kun ulkokuoreen. Syvemmälle ku mun ilmeettömiin kasvoihin ja pieniin täriseviin eleisiin. Mä kaipaan jotain. Jos joku vaan näkis mut. Siis oikeesti näkis kuka mä oon ja siitä huolimatta pysyis mun rinnalla. En oo hääppösempi ja pitäis ehkä muuttua, mut mä en haluu olla jotain väärää ja jonkun välittävän must sellasena ku en oo nii mun viimenenki järjen hippu räjähtäis. Mä en haluu tätä enään. Vaik kaikkee ei saa mitä haluu niin pliis maailma, anna mulle ees tää yks asia. Yks aito ihminen.

   "Ollaan vaan frendei" 

Niin ne sanoo. Eka vie kaiken, samalla antaa ja lopulta vie multa viimesenki toivon. Mä en helposti kiinnostu mistään tai kenestäkään ja se tuntuu pahalta kun niin käy. Se on aina se asia mitä en saa. Jätkät selittelee et haluu olla vaa frendei jotla säätää... Onhan se kivaa, mut mä en oikeen jaksa et mua käytetään aina vaan hyväks ja sit puhutaan paskaa selän takana eikä soiteta ikinä takas. 

   Löysin yhen joka vie jalat alta ja on vaan kaunein asia mitä oon ikinä nähny, mut se vakuutti mulle ettei haluu mua. Siihen malliin että ei ikinä, ei mahiksii. Mun paras ystävä. Noh... Kestäny siitä päästä yli. Vieläkin toivon turhaan. Se ei ees puhu mulle enää. Vieläkin itken jonkun takii joka ei välitä, vaikken haluis. Mä taisin rakastua.

Sit tuli jotain paskasäätöö jonku ihan seinästä vedetyn kanssa ja kui ollakkaa, tuntu et se vois täyttää mun ajatukset. Kaunis ulkoo ja sen verran mitä oon päässy sen ajatuksii selaa, se on kaunis myös sisältä. Anto kai mun ymmärtää et meil on jotain, mut sit sano ettei nää mua niin vaik must jotenki diggaa tai jotain. Viimesetkin toivon hiput murskaantuu paskaks. Mä en tiiä mikä mus on vikana... 

    

Mä en ehkä oo kaunis ulkoo, mut mä oon aina oma itteni ja rehellinen. Jos joku ottaa musta kiinni niin mä en päästä irti, mä en jätä yksin. Mä en häiritse ja pysyn hiljaa jos on tarve. Mun mielikuvituksen sisään vois upottaa koko universumin. Yksilöllisyys on tärkeempää ku materia. Kukaan ei nää sitä, tai et missään osassa mua ois mitään hyvää.

Kukaan ikinä soita mulle ellei ne haluu kamaa tai yritä saada. Siis ees ne "frendit" joita mul on. Mä vaan... Äh. Eiks mus oikeesti oo mitään hyvää. 

Hakatkaa mut paskaks, raiskatkaa ja viekää mun rahat. Olo on ku vanhalla pirihuoralla. Mä oon tääl ihan tyhjän päälle, must ei oo mitään hyötyy. Mä en haluu neuvoo ketään koska mä en oo itekkään saanu hyvii sellasii. 

Eiks kukaan nää et tää pistää mut paskaks. Mua ei saa jaksaa muu ku kama ja se et joku ees joskus kysyy onks mul menoo. No.. Ei sitä tapahdu. Ne harvat joiden kaa tulee jotain löytää jotain parempaa. Millonkohan mä riitän. Kukaan ei ees huomais jos oisin poissa. Ehkä mua ei oo tarkotettu tänne. Vaan pieni vahinko niinku kaikki mun elämässä. 

Mun mieli karkaa pimeään. Mä en ymmärrä mun mieltä... Se puhuu outoja kielii. Mä haluun pois tästä ahdingosta. 

Ehkä tää on vähän itserakasta. Vaik se että puhun nyt itestäni kokoajan on erikoista. Eihän mun kumminkaan tarvii tätä ääneen sanoo koska kukaan ei voi auttaa eikä tää vaikuta kenenkää elämään. 

Alkaa loppuu aika. 

Maisema vilisee silmissä. 

Jossain on joku jolla on tunteet... Kumpa tietäsin kenellä.